Suomenhevonen palveli sodassa

Jatko- ja talvisodassa suomenhevonen viimeistään ansaitsi suomalaisten ihailun ja rakkauden. Jo tätä ennen hevoset olivat toki olleet tärkeitä kotieläimiä, olihan niiden työpanos maatiloilla merkittävä ja olivathan ne huomattavan arvokkaita, mutta sodassa suomenhevonen osoitti uskollisuutensa syvyyden.
Talvisodassa Suomen armeija käytti suurinpiirtein 71 800 hevosta. 7 200 hevosta menetti sodissa henkensä tai katosi. Jatkosotaan osallistui 62 000 suomalaishevosta, joista noin 14 500 menetti henkensä tai katosi. Hevoset auttoivat kaikkien aselajien sotilaita ja talvisodan aikaan Suomen armeijassa palveli lisäksi erillinen ratsuväki. Hevoset siirsivät esimerkiksi tykkejä ja moni hevonen kuolikin juuri näissä tehtävissä. Hevoset myös vastasivat kaikkien aselajien huollosta kuljettaen esimerkiksi ruokaa, postia sekä ammuksia etulinjojen käyttöön. Matkatessaan etulinjasta poispäin hevoset kuljettivat etulinjassa kaatuneita sekä haavoittuneita. Hevoset pääsivät myös sellaisille alueille, joilla ei ollut teitä, ja jotka saattoivat olla tiheän metsän tai upottavan suon ympäröimiä. Edes tunturimaasto ei estänyt hevosten etenemistä. Joukot myös liikkuivat suureksi osaksi hevosilla vielä talvisodan aikana. Maastossa hevoset olivat lyömättömiä kulkuvälineitä.

Hevosiin liittyy monia muistoja

Hevoset ovat kiinteä osa monen sota-ajan eläneen ihmisen muistoissa ja kertomuksissa. Nämä voimakkaat muistot kertovat siitä, kuinka merkittävänä hevosten panosta sodassa pidettiin. Moniin muistoihin liittyy vahva tunnepitoisuus.

Moni sodan aikana elänyt suomalainen muistaa, kuinka hevosia luetteloitiin loka-marraskuussa 1939 ja kuinka niistä valittiin sotakelpoiset yksilöt. Sotakelpoisuus tarkoitti hevosen kohdalla esimerkiksi 5-18 vuoden ikää sekä riittävää kokoa. Raskaana olevia tai varsaansa hoitavia tammoja ei pidetty sotakelpoisina. Sotakelpoisiksi määritellyt hevoset tuli vaadittaessa toimittaa ennalta sovitulle hevosottopaikalle. Hevosen mukaan piti laittaa esimerkiksi päitset, loimi, puhdistusvälineet, juottoämpäri sekä minimissään 50 kiloa kauraa ja 100 kilon verran heiniä. Hevoselle määrättiin arvion mukainen korvaussumma, joka omistajalle olisi maksettu siinä tapauksessa, että hevonen kuolisi tai katoaisi sodassa. Tyypillinen hevoselle arvioitu arvo oli 5 000 markasta 12 000 markkaan.

Jotta hevonen pystyttiin tunnistamaan, leikattiin sen karvaan tietty numero. Numero voitiin myös vaihtoehtoisesti polttaa hevosen kavioon. Tämä numero kertoi sekä hevosottoalueen että hevosta koskevan järjestysnumeron. Kavion polttomerkitseminen osoittautui kestävämmäksi merkintätavaksi, koska jos hevosen karva ehti sodan aikana kasvaa, oli numeroita vaikea tunnistaa. Myös numeroiden leikkaaminen uudestaan oli haastavaa. Jokainen sotaan osallistunut hevonen sai myös oman hevoskorttinsa, josta löytyi sen tiedot. Korttiin kirjattiin esimerkiksi hevosen mahdolliset haavoittumiset sekä hevosen saamat hoidot.
Sotaan osallistuneista hevosista suuri osa oli tavallisia siviilihevosia, jotka olivat tottuneet tekemään maatalous- tai metsätöitä. Monelle perheelle ne olivat erittäin rakkaita, minkä vuoksi moni koki vaikeana hevosen lähdön sotaan. Kotitilan töistä tuli huomattavasti vaikeampia, kun hevosta ei ollut auttamassa ja moni huolehti kovasti rintamalla olevan hevosen puolesta. Talvisodan uhrautuvainen henki sai tilalliset kuitenkin yleensä luovuttamaan hevoset sotaan vastusteluitta.

Moni sotilas palveli hevosmiehenä ja ehti luoda hevoseen kiinteän siteen sodan aikana. Eräs hevosmies kertoi, kuinka hevosen luovuttanut omistaja oli alkanut itkeä jouduttuaan luovuttamaan hevosensa. Moni muukin on kertonut, kuinka omistajien oli usein hyvin vaikea erota hevosistaan. Osa päättikin ostaa romaneilta hevosen sotaan luovutettavaksi ja sai näin säästettyä omat hevosensa.

Hevosista pidettiin rintamalla yleensä niin hyvää huolta kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista – niitä jaloiteltiin pakkasöinä ja niille hankittiin ruokaa joskus oman hengen uhalla. Osa syötti hevoselle oman leipänsä. Monelle rintamalla taistelleelle sotilaalle hevonen oli todellinen ystävä, josta oltiin ylpeitä. Eikä syyttä, sillä hevoset pelastivat monta henkeä! Toisinaan hevosmies jopa kirjoitti rintamalta hevosen kotiin kertoen hevosen kuulumisia!